ikävä on ikävää

Niin onnellinen kuin olenkin siitä että elämässäni on hieno mies jota en vaihtaisi pois yhteenkään lähempänä asuvaan, saan kai silti sanoa että tämä kaukosuhteilu on HANURISTA. Tällä hetkellä tuntuu siltä että mikä tahansa arkinen asia tai askare olisi superjännittävä kun sen voisi jakaa toisen kanssa. Iltakävely, tiskaaminen, kaupassa käynti, aamuhärdelli, lukeminen, leffojen kattelu. Mitä mahtavia mahdollisuuksia tutustua paremmin, löytää yhteisiä iloja ja inhoja, luoda muistoja, olla tyytyväinen! Toivon todella että tämä erossa oleminen opettaa arvostamaan noita arjen pieniä iloja sitten kun ne joku päivä vihdoin on käsillä.

Ikävä ei kuitenkaan ole minulle se suurin paha; sen nielee ja kestää kun on pakko. Enemmän pahaa mieltä saa aikaan omien korvien välinen kummittelu: pelot ja etukäteenmurehtimiset jotka ei vie puusta pitkään. Viime päivät olen ihmetellyt sitä että miten tämä suhde pysyy pystyssä ilman arkea. Sitä että onko meidän suhteen pohja tarpeeksi vahva että se kestää nykyisen tuntemisen varassa, kun uutta yhteisen elämän materiaalia on vaikea loihtia näin rapakon eri puolilla arkea eläen. Tilanteen erityisen rasittavaksi tekee se että molempien aikataulut yms. rajottaa yhdeydenpidonkin olemattomiin.

No niinhän se on että aika sen sitten näyttää mitä kestetään. Yllättävän rauhallisena olen kuitenkin vielä pysynyt ja oikea murehtiminen on esiintynyt vain pieninä piikkeinä muuten tasaisen iloisessa mielessä. Suurin kiitos siitä kuuluu ehdottomasti suhteen vähemmän neuroottiselle (ja naisellisemmalle!?) osapuolelle. Hänen kun ei tarvitse aina kaikkea analysoida.

Loppukevennykseksi biisi joka on soinut mulla viikon repeatillä ja edelleen se saa hymyilemään. Sellaista (itsepetollista) "maailmassa on kaikki hyvin" -hymyä. Ja tuo video täydentää kokemuksen. Ihana syksy!